Istuin kahvilassa ja katsoin vastapäätäni istuvaa ystävää. Olimme sopineet tapaamisen ja meidän oli tarkoitus kirjoittaa hetki yhdessä. Kirjoittaminen ystävän kanssa kahvilassa, teekupin ääressä on äärettömän viehättävää. Tuntui, että hän olisi ollut siinä pitkään, vaikka juuri kuulin lyhyet, napakat korkokengän äänet kivilattiassa. Hän on kaunis ja tyylikäs. Välimme ovat aina olleet hymynkestävät ja puhumme tapaamisilla kirjallisuudesta.

     Kahvilassa vallitseva melu ei häiritse meitä tänään, niin minä olen päättänyt. Mansikan ja vaniljan tuoksut sekoittuvat yhteen luoden jotakin aivan uutta, josta kerromme kirjoituksissamme. Viime kerralla tarinamme päättyi siihen, että hänen oli yhtäkkiä lähdettävä kiireesti pois, hätätilanne. Emme ehtineet asettaa pistettä lauseisiin, joihin se oli kuulunut, vaan jouduin jättämään lauseen avoimeksi.

     Hän nostaa laukkuaan ja ottaa esiin muistikirjan joka on hyvin täynnä sanoja, se pursuaa yli äyräiden. Katson hänen kasvojaan, joista kuvastuvat hennot epätoivon tunteet, kunpa tietäisin mitä on tapahtunut.

- Viime kerralla veljeni soitti ja kertoi kummityttöni joutuneen auto-onnettomuuteen. Hän sanoo arvaamattomasti.

- Voi, kuinka hänen kävi? Kysyn, sillä haluan tietää lisää.

- Hän toipuu, mutta hitaasti.  Kuuntelijantaitojani tarvittiin, sillä tytön vanhemmat olivat järkyttyneitä. Heidän purkaessa sydäntään tunsin lohduttavani yhtä paljon puhuen kuin kuunnellen.

- Kerro hänelle paljon terveisiä minulta, toivottavasti hän toipuu pian.

- Kerron varmasti. Hän tarvitsee nyt kaiken tuen, jonka vain voimme antaa.

     Hiljainen hetki välillämme tuntuu pitkältä ja hauraalta. Lopulta päätän antaa hänelle tuomani suklaakonvehtirasian. Hetki sen antamiseen ei ehkä ole paras mahdollinen tai se voi olla juuri sitä. Etukäteen en voi kuin arvailla lopputulosta.

     Jos hän ei olisi avannut sitä heti, olisin pettynyt. Konvehtirasiassa ei ollut oletettua sisältöä. Ihminenkin saattaa olla päältä aivan toista mitä sisältä löytyy. Se ei ole ollenkaan paha asia. Rasia oli täynnä pieniä pehmosydämiä ja alta pilkotti hänelle uusi muistikirja. Hän hymyili hennosti ja laittoi vanhan muistikirjan takaisin laukkuun ja sanoi:

- Kiitos, tämä on kaunis. Vanha muistikirjani oli jo lähes täynnä, mutta ajattelin tämän päivän kirjoituksen vielä mahtuvan. Nyt ei ole kuitenkaan rajaa mihin asti voin kirjoittaa. Aloitetaanko?

- Aloitetaan vain. Minä sanoin.

     Alamme kirjoittaa vaiteliaina. Yleensä istumme ikkunan vieressä, niin että maisema voi luoda meille uutta virikettä. Tällä kertaa kaikki ikkunapöydät olivat varattuja, vaikka tulin tänne jo hyvissä ajoin. Hän tuntui heti pääsevän juoneen mukaan ja hymyilee itsekseen. Minä en pysty päättämään onko viimekertainen lopetuslause hyvä ja jään miettimään sitä liian pitkäksi aikaa. Sanat, jotka suunnittelin kirjoittavani, ovat kadota mielestä, kunnes päätän kääntää sivua ja aloittaa uudelleen.

     Kun olemme kirjoittaneet hetken, lopetamme yhteisestä sopimuksesta ja luemme tekstit ääneen. Hän aloittaa ja vie minut kuvitelmissaan kauas pois näistä harmaista kaupunkimaisemista. Hän kertoo minulle pienestä tytöstä, joka asuu isovanhempien luona maalla. Tyttö on alta kymmenvuotias, sinisilmäinen Elovena. Tyttö on päättänyt löytää itselleen kaverin, mutta hän ei osaa puhua. Viittomakieli, jolla hän kommunikoi, on kovin tuntematon niillä seuduilla ja tyttö viettää paljon aikaa eläinten kanssa.

     Minä puolestaan vedän hänet mukaan hurjaan seikkailuun, jossa hyvät voittavat. Tapahtumat sijoitan aivan läheiseen metsikköön, mutta kuitenkin niin kauas, että voin turvallisesti muuttaa maisemaa mieleisekseni. Läheisessä metsikössä vietin lapsena monet tunnit ja vieläkin pystyn tuntemaan metsän erikoisen tuoksun nenässäni.

     Juomme teet loppuun ja suljemme muistikirjamme. Halaamme pitkään ja kävelemme vaitonaisina ovelle. Me molemmat tiedämme, että seuraavaan tapaamiseen voi kulua aikaa, sillä hän lähtee huomenna jatkamaan opiskelujaan Roomaan, rakkauden kaupunkiin.